Varoitan: seuraava teksti tulee sisältämään sangen vähän nitinää.

On olemassa kirjoja joihin on tartuttava aina uudelleen ja sitten on kirjoja, joita on joskus lukenut uudelleen ja uudelleen ja sitten koko teos on unohtunut. Jani Saxellin Minä, Lotta ja Päivikki, kuuluvat minun elämässäni näihin teoksiin.

Teos on aikalaiskuvaus 2000-luvun alun vasemmistotohinoista Suomessa ja kattaa myös Prahan ja Göteborgin mielenosoitukset.

Ilmestymisensä aikaan 2003 kirja sai kritiikkiä siitä, että Saxellin katsottiin kostavan sen avulla ihmisille, joiden hän koki olleen poikkiteloin urallaan. 
Toki kirja viliseekin tunnistettavia henkilöitä, joista osaan kirjailijan kritiikki osuu aika voimalla.

Itse pidin aikoinaan kirjan saamaa kritiikkiä ylimitoitettuna, joskin asenteeseeni saattoi olla useita syitä. Olin vain vuotta aiemmin hypännyt itse vasemmistopyörästä ulos ja muuttunut aktivistista äidiksi. Minä, Lotta ja Päivikki toimi tilanteessa sekä lohdukkeena, että pienenä ikkunana todellisuuteen, jossa olisin mahdollisesti halunnut vielä meuhtoa mukana.

Nyt luettuna kirja on mielenkiintoinen kuvaus ja katsaus yhteen totuuteen siitä, mitä kymmenen vuotta sitten oli käynnissä. Teoksen saama kritiikki on näin taakse katsoen helppo ymmärtää, vaikkakaan en edelleenkään sitä täysin allekirjoita. Nostalgian aaltojen heiluttelemana Minä, Lotta ja Päivikki nostaa aikansa opiskelijapoliittiset teemat tapetille ja keinuttelee lukijaa kohti raaistuvia mielenosoituksia.

Kirjan päähenkilö Tuukka Salminen vaikuttaa niin opiskelijapoliitikkona, toimittajana kuin kirjailijan uraa hamuilevana nuorena. Siinä sivussa hän pyörittää kahta naista ja rikkoo itseään lähes joka saralla. Takaiskujen voimaa vaimennetaan alkoholilla ja kierre vain kiihtyy – kunnes sen on lähes pakko katketa.

Kirjassa kulkee päälletysten kaksi tarinaa, toinen kertoo Tuukan lapsuudesta ja nuoruudesta kodin, koulun ja kaveripiirin kautta ja toinen pysyy kiinni kirjoittamisajankohdan kuohunnassa. Yhdessä nämä luovat sangen pitävän kokonaisuuden, jonka lukeminen on mielekästä.

Ei Minä, Lotta ja Päivikki toki mikään mestariteos ole, mutta se on monin tavoin hieno kirja. Olen aina pitänyt Saxellin tavasta kirjoittaa, tässäkin teoksessa kieli on kaunista ja eteenpäin menevää, tarina kulkee, eikä juuri jää jumittamaan ja onhan aihe sangen mielenkiintoinen. Jos joku asia pistää pienen nitinävaihteen päälle, on se teoksen valtaisa alkoholilla lotraaminen, mutta jos aivan rehellisesti katsoo taaksepäin huomaa, ettei se kovin kaukana totuudesta kulje.

Ainakin itselläni Minä, Lotta ja Päivikki palasi takasin luettavien listalle ja jos sisuksissa lymyää pienimpiäkään vasemmistosympatioita tarjoaa kirja lukijalleen taatusti jotain.

Jani Saxell: Minä, Lotta ja Päivikki. WSOY 2003. 311sivua.

Haluaisin nyt kirjoittaa aivan muusta kirjasta, mutta kun tuli luvattua muuta.

Eli tänään nitisen kirjasta Fallen In Love, joka kuuluu Lauren Katen Fallen -sarjaan, mutta ei sitten kuitenkaan kuulu. Itse Fallen-sarjan viimeinen osa Rapture ilmestyy kesällä, mutta sitä odotellessa voi lukea ystävänpäivä(!) lukemistoksi tarkoitetun Fallen In Love -kirjan.

Kuten näissä sivutuotteissa tapana on, ei tämäkään tarjoa mitään uutta. Jotta kirjasta jaksaisi oikeasti innostua täytyy olla sarjan vankkumaton fani. Voi olla, että tämä kirja ei syö mieltäni aivan yhtä pahasti kuin Twilight-sarjan rahaste Bree Tannerin lyhyt elämä, tapojeni vastaisesti laitan tähän linkin, jonka kautta mielipiteeni siihen kirjaan selviää.

Fallen In Love koostuu neljästä novellista, joissa käsitellään kirjan hahmojen onnettomia ja onnellisia rakkaustarinoita ja kaikki tapahtuu tietysti ystävänpäivänä (niin lutuista). Ja onhan se hauska tietää, että nefilit Shelby ja Miles päätyvät yhteen, mutta sokeakin tiesi niin tapahtuvan. En myöskään ollut vailla vielä yhtä kuolemaan johtavaa Luce ja Daniel tarinaa. Muodikkuuden nimissä ainakin yhden langenneista enkeleistä täytyy osoittautua homoseksuaaliksi ja niinpä kirjassa on tarina Arriannesta ja Tessistä. Ainoa kertomus, mikä tarjoaa mitään on Rolandin (enkelpoikii) epäonnistunut romanssi. Siinä tarjotaan vääntöjä kahden maailman välistä, joskin tuskastuttavasti alleviivaten. Ja miten minusta tuntuu, että kielletty rakkaus kahden maailman välissä on tarina, jonka joku muukin on kertonut joskus?

Onneksi kirjan lopussa on Rapturen ensimmäinen luku, joka antaa lupauksen siitä, että tulevasta kirjasta ei vauhtia, mättöä eikä kiperyyttä puutu. Odottakaamme siis kesää ja jos aika tuntuu pitkältä, niin voi lukea Fallen In Loven, mutta ennen lukemista kannattaa kytkeä aivot pienelle teholle.

Lauren Kate: Fallen In Love. Random House 2012. 201 sivua.

Ja nyt olemme taas nuortenkirjojen turvasatamassa, on aiheesta ainakin muutama sana sanottavana. Koitan suitsia kieltäni, koska viime aikojen arvioni tuolla työsaralla ovat kuulemma olleet aika kriittisiä, eikä aina vissiin voi sanoa, että sitä saa mitä tilaa.

En ole erityisen innostunut tästä buumista, jolla kristinuskoa ujutetaan nuorten tajuntaan fantasian keinoin, mutta toisinaan sellainenkin kelpaa. Itseasiassa nefilit (enkelien ja ihmisten jälkeläiset) ovat varsin mielenkiintoinen ryhmittymä, mutta muuten jättäisin enkelit, paholaiset ja Raamatun ennustukset, no sinne Raamattuun.

Nyt olen kuitenkin kirjasarjan äärellä, joka vilisee enkeleitä, enteitä ja tuomiopäivän julistuksia.

Lauren Katen Fallen -sarja rakentuu, niin raamatullisesti, että välillä on pakko kakoa, mutta onneksi kirjoissa on vähän muutakin.

Fallen -kirjassa Luce on joutunut kummalliseen sisäoppilaitokseen sytytettyään vahingossa häntä pussaavan pojan tuleen. Ja näinhän nyt voi käydä kenelle hyvänsä. Sword & Cross tuntuu olevan enemmänkin rangaistuslaitos, mutta Lucen ei auta valittaa. Sitä paitsi paikassa opiskelee ainakin yksi mielenkiintoinen poika, ellei jopa kaksi. Daniel on vaalea ja Cam tumma. Danieliin Luce tuntee vetoa, mutta Cam tuntuu olevan kiinnostuneempi hänestä.

Arvatkaapa mitä sitten tapahtuu? Treffit Camin kanssa menevät pahasti pieleen ja Daniel saapuu paikalle pelastava enkelinä (khihih) kyllä Daniel on hyvä enkeli ja Cam paha. Molemmat toki langenneita, mutta se nyt on sivuseikka. Tässä kirjassa. Eikä tässä vielä kaikki, tätä on jo todella vaikea uskoa, mutta Luce on elänyt ennenkin! Ja Daniel rakastuu häneen joka kerta ja aina Luce kuolee ennen kuin ehtii täyttää 17. Mutta yllätys!!! Tällä kertaa jonkin on toisin, Luce ei tunnukaan kuolevan pusuihin. Olenkohan joskus kyseenalaistanut, miten satoja, jopa tuhansia vuosia vanha hahmo rakastuu näihin teineihin?

Fallen sai kuitenkin siinä määrin vauhtia alleen loppua kohden, että päätin lukea sarjaa lisää. Pieneksi ongelmaksi kuitenkin muodostui se, että tilaamani kirjat saapuivat espanjan kielisinä ja espanja ei ehkä ole vahvin lukukieleni.

Sarjan toinen osa, Torment, erottaa Lucen ja Danielin toisistaan (ennen kuulumatonta!) Luce siis siirretään toiseen sisäoppilaitokseen turvaan, kun Daniel ja Cam (sopimuksen tehtyään) koittavat eliminoida Lucen elämää uhkaavat vaarat. Uusi koulu antaa enemmän vapautta ja nefilien seassa Lucenkin luulisi olevan turvassa. Lucen ja Danielin pitäisi olla erossa kokonaiset 18 päivää, jotta uhka saataisiin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan eliminoiduksi. Mutta eihän Daniel nyt moista saata vaan hän piipahtelee koululla tuon tuostakin, mikä itseasiassa on jopa piristävähköä verraten yleisimpiin kakkososiin.

Suunnilleen kahden viikon kohdalla Luce alkaa enemmän ja enemmän epäröidä oman rakkautensa kanssa (ja toki teini-iässä ikuisuus voi olla kaksiviikkoa...). Tyttö miettii onko enemmän kiinnostunut Danielista vai koulukaveristaan Milesista.

Sisällöllisesti Torment on aika diipadaapaa, mutta ulottuvuuksien välillä matkailu ja nefilitoverit tekevät kirjasta kelpo viihdettä, ottaen huomioon sen, että lähes kaikki kakkososarikkeet on kansien väliin kerätty.

Sarjan kolmas osa Passion onnistuu yllättämään iloisesti. Luce on päättänyt selvittää kaiken hänen ja Danielin menneisyydestä ja oppimiensa kykyjen turvin hän matkustaa ajassa. Avukseen hän saa salaperäisen Billin, jonka salaperäisyys kyllä aukeaa varsin pian vähänkin aivojaan hinkkaavalle lukijalle. Luce siis siirtyy ajassa ja katselee uudelleen ja uudelleen oman kuolemansa ja uudelleen ja uudelleen Danielin ja hänen välisensä rakastumisen. Kirjassa kiinnostavaa eivät ole niinkään rakastumiset ja kuolemiset vaan aikojen ja kulttuurien kuvaukset. Toki hieman syö mieltä, kun kaikilla aikakausilla tuntuu tuo puhetyyli olevan suht sama kuin meidän ajassamme, mutta silti Passion jää plussan puolelle. Kirjassa on havaittavissa jopa lievää omaperäisyyttä, josta täytyy kiittää – ennen lopun raamatullisia melskeitä.

Sarjan päätösosa Rapture ilmestynee kesälle, sitä odotellessa voi lukea rahasteen Fallen in Love, jota ruotinen aivan lähipäivinä.

Ei kyllä yhtään ollut kriittistä tämä nyt.

Lauren Kate: Fallen. Random House 2009. n.400 sivua.
Lauren Kate: Torment. Random House 2010. 452 sivua.
Lauren Kate: Passion. Randomhouse 2011. 420 sivua.

Huomaan yllätyksekseni, että nuortenkirjat ovat miltei paitsiossa tässä blogissa. Viikon päästä pitäisi kuitenkin olla kädessä jälleen paketti englanninkielistä nuortenkirjallisuutta, ehkäpä vinoutumamme tästä vielä oikenee.

Harrastan usein kirjojen uusintalukemista, mikäli vain aika antaa myöten. Nyt luin uudelleen Louis Bromfieldin Sateet tulivat -kirjan, joka on kirjoitettu vuonna 1937. En toki ole tätä teosta lukenut sen ilmestymisajankohtana (aika yllättävää), mutta se kuului yleissivistykseen kuuluvien kirjojen kasaan, joita ahmin teini-iässä. Tämän teoksen kohdalla uusintakierros oli suorastaan järisyttävä.

Kukin voinee päätellä, kuinka paljon ihmisen maailma muuttuu teini-iästä jonkin asteiseen aikuisuuteen. 

Teoshan sijoittuu 30-luvun Intiaan, jossa elävät enemmän tai vähemmän sulassa sovussa maharajat, miljonäärit, aateliset, lähetyssaarnaajat, kerjäläiset ja englantilaiset siirtomaaviranomaiset. Kaikki muuttuu, kun kuivakausi päättyy ja valtaisia sade ja sitä seuraava tsunami huuhtovat ihmisten yltä roolit ja vain selviytyminen ja lopulta toisten pelastaminen ovat tärkeitä. Sateet tulivat on täynnä tunteita: rakkautta, kateutta, itsekkyyttä, menettämistä...

Yllättäen huomasin, että tämäkin kirja perustuu ainakin jollakin tasolla ulkopuolisuuden tuntemiseen. Kirjan päähahmo Ransome on kaiken ulkopuolella, hän ei varsinaisesti kuulu Intiaan, joskaan ei enää Englantiinkaan. Viinan avulla huomiseen katsova mies ei osaa rakastaa itseään, eikä ympäröivä maailma tiedä mihin hänet lokeroisi. Ransomen kohdalla Sateet tulivat on malliesimerkki kasvutarinasta, ryhdistäytymisestä ja itsensä hyväksymisestä.

Teininä samastuin Fernin hahmoon, ihmekös tuo teini-ikäinen ja rohkea tyttö on ihana hahmona, ei Fern tälläkään erää jättänyt kylmäksi, muta huomasin löytäväni enemmän samaistumista Ransomesta ja Edwinasta, joka aiemmin tuntui lähes vastenmieliseltä hahmolta. Ehkäpä sisälläni asuva moralisti on pehmentynyt tai ainakin varttunut. Vaikka Edwina on ns. huono nainen ja pelkkää rahaa nainut moraaliton ja säädytön hupakko on hänen sisältään pulppuava tarina todella traaginen. Edwinan vähittäinen herääminen tähän maailmaan tekee lukiessa valtaisan vaikutuksen. Lisäksi huomasin, että jo naimaiän ylittänyt ja kauniiseen majuriin syvästi rakastunut iso ja ruma Miss McDaid soitteli aivan uudenlaisia kelloja tajunnassani.

Sateet tulivat on niin valtaisa teos, että sen avaamiseen tarvitaan lukija. Teksti on hyvin kestänyt aikaa, joskin lukemani painoksen suomennos välillä riipikin aivokuorta, "sillä hän ei tietänyt".  Toisiinsa kietoutuvat ihmiskohtalot, menetykset ja todellisuuden saapuminen ovat, niin lähellä todellista elämää, että teoksen niputtaminen muutamaan lauseeseen on vähintäänkin rikollista.

Vaikka Sateet tulivat vaatii lukijaltaan voimia on sen lukeminen ehdottoman kannattavaa, sillä tämä teos palkitsee.

Louis Bromfield: Sateet tulivat. Suomentanut: Helvi Vasara. Otava 1995. Ensimmäinen painos 1937.

Kuten on aikaisemmin tullut todettua rakastan kaikkia ulkopuolisuuden kuvauksia, kenties se kertoo jotain minusta ihmisenä tai sitten jotain ympäröivästä maailmasta. Myyntitilastoja katsella on aika selvää, että näitä kirjoja hotkii aika moni muukin. Tähän sarjaan istuvat usein nimenomaan nuortenkirjat tai kertomukset jollakin tasolla kuolemattomista hahmoista. Ei liene hämmästys, että vampyyri-, zombie-, ihmissusi ja velhotarinat ovat suuria suosikkejani. Näihin palaan joskus myöhemmin aivan ajan kanssa.

Vaikka nuorten kirjoilla on vankka asema sydämessäni ja työssäni olen silti aina onnellinen löytäessäni hieman aikuisemmille kirjoitettua ulkopuolisuutta. Cate Tiernanin Immortal Beloved -sarja on tällainen. Sarjan hahmot ovat vähintään satoja vuosia vanhoja ja fyysisesti toki hirmuisen nuoria, MUTTA. Nämä hahmot kokevat sen ongelmaksi, he eivät käy sadatta kertaa collegea, eivätkä yritä solottautua paikallisten nuorten elämään saatikka, että yrittäisivät pariutua näiden kanssa. Oikeasti moniko ihan aidosti voi kokea ymmärrystä niitä kuolemattomia ja satoja vuosia vanhoja hahmoja kohtaan, jotka vehtaavat teinien kanssa? En minä muuten tuomitse, mutta ne teinithän ovat aivan, no teinejä. Jos miettii, että näin kolmekymppisestä 16vuotiaan aivotoiminta ei ihan tyydytä älyllisiä tarpeitani (pahoittelen yleistystä), niin miten joku vaikkapa muutaman vuosisadan elänyt jaksaisi katsella ja kuunnella sitä angstia loputtomasti? Ja huomautettakoon, että itse tietysti olin hirveän älykäs, suorastaan intellektuelli teini-iässä. Vanhempani varmasti todistavat tämän...

Mutta jos palaisin jotakin reittiä myöten tähän kirjaan. Darkness Falls on Immortal Beloved -sarjan keskimmäinen osa.

Ensimmäisessä osassa Nastasya (ulkoisesti 16vuotias, mutta yli 450 vuotta vanha)  saa tarpeekseen parhaasta ystävästään Innocenciosta, jonka ympärillä tuntuu leijuvan jonkinlainen pimeys. Pakomatka johtaa maatilalle, jossa opetataan valkeaa magiaa mustan sijaan ja koitetaan selviytyä menneisyyden painolastista. Tilalla Nastasya tapaa Reynin, johon tuntee suurta vetoa, kunnes selviää että noin 450 vuotta aiemmin Reynin perhe teurasti koko Nastasyan perheen ja itseasiassa Nastasyan perhe ehti saman teurastussession aikana tuhota suurimman osan Reyn perheestä. Loistavat ainekset rakkaustarinalle.

Darkness Falls jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen osa päättyi. Reyn yrittää saada Nastasyan unohtamaan menneet ja Nastasya kieppuu kahden välillä, antaako periksi vai ei. Vaikka lähtökohdat ovat nämä, kulkee Nastasyan ja Reynin tarina vain taustan jatkuvuutta tuovana lankana, itse kertomus tapahtuu muualla.

Nastasya alkaa vähitellen kotiutua tilalle, tottua sen rytmiin ja nähdä ympärillään olevat ihmiset yksilöinä. Uuden vuoden yön menoissa hän lupaa opetella luottamaan ihmisiin ja heittää tuleen pimeät voimansa. Kaikki vaikuttaa lupaavalta ja tulevaisuus pitkästä aikaa hieman valoisammalta. Sitten alkaa tapahtua hän näkee toistuvasti painajaisia Innocenciosta, saa potkut töistä, onnistuu loukkaamaan kaikkia mahdollisia ihmisiä, hänen autonsa ohjaus katoaa törmäys puun kanssa on mahdotonta väistää, kun vielä ruokaankin ilmestyy jostain matoja uskoo nainen olevansa niin pimeyden voimien kyllästämä, että hän on vaaraksi muille maatilan asukkaille.

Nastasya juoksee karkuun ja Innocencio korjaa hänet talteen. Vanhaan elämään palaaminen sujuu lähes kivuitta, vaikka pimeän magian havaitseminen on tullut vähän liiankin helpoksi. On aika ottaa selvää, paljonko totta painajaisissa Innocenciosta on ollut.

Vilkastapahtumaisen kertomuksen rinnalla kulkee historia, Nastasyan muistellessaan elämäänsä 1500-luvun Islannista 1950-luvun Texasiin. Osittain lukemisen mielekkyys perustuu juuri näihin takaumiin ja Tiernanin tapaan kuvata mennyttä maailmaa kuolemattomien silmien välityksellä. Ei Darkness Falls tekstinäkään huono ole, parhaansa se kuitekin tarjoaa juurikin ulkopuolisuuden kuvauksissa ja siinä tuskassa, mitä ikuinen elämä tuo tullessaan. Temaattisesti teos tietenkin kietoutuu itsensä rakastamisen, hyväksymisen ja itselleen anteeksiantamisen maastoon. Epäilemättä sarjan kolmaskin osa saa kodin hyllyistäni, heti kun ilmestyy.

Cate Tiernan: Darkness Falls. Hodder & Stoughton 2012. 392 sivua.

On aina hienoa, kun pystyy seuraamaan jonkun kirjailijan uraa pitkältä matkalta. Erityisen hienoa se on, jos hänen teoksiin tutustuu edes kutakuinkin ilmestymisjärjestyksessä ja vielä hienommaksi asian tekee, jos kirjailija on yhä hengissä ja jatkaa uraansa.

Tartuin seitsemäntoistavuotiaana  Garpin maailmaan ihastuen sen kirjoittajan tapaan luoda ja hahmottaa elämää, eikä pahitteeksi ollut se hieman traaginen hauskuus, jota rivien väleistä pursusi (ja välillä niiden päältäkin). Teini-ikäiseen opus teki valtavan vaikutuksen.

John Irving on kypsynyt iän myötä, kuten varmasti suuri osa hänen lukijoistaankin. Kirjailija ei enää hae hauskuutta samanlaisella vimmalla kuin nuorempana, vaan kaikki koomisuus syntyy ikään kuin vaivihkaa ja herättää hilpeyttä syvällä aivojen sopukoissa.

Irvingin viimeisin teos 2009 ilmestynyt Viimenen yö Twisted Riverillä sisältää tietysti karhuja, painia, seksiä sukulaisten kanssa, uudessa englannissa seikkailua ja 60-70-lukujen musiikkia. Todennäköisesti Irvingin lukijoille saattaisi olla pettymyskin, jos näitä asioita ei tarinassa esiintyisi (Eikä sovi unohtaa piereskelevää koiraa!).

Irving täyttää tänä vuonna seitsemänkymmentä, eletty elämä ”kuuluu” myös tekstissä. Edellinen teos Kunnes löydän sinut (2005) oli eräänlainen sukutarina, jota tuettiin maailman muuttumisella. Viimeinen yö Twisted Riverillä on sitä vielä voimakkaammin.
Irvingin kirjallisessa maailmassa on aina riittänyt pieniä miehiä ja isoja naisia, tässäkään suhteessa tämä teos ei ole poikkeus. Tietysti ainakin aktiivilukijaa toisinaan mietityttää kirjailijan suhde romaaneihinsa, onhan hänkin varsin pieni mies.

John Irvingin kirjoihin hurahtaneet rakastavat kirjailijan tapaa luoda ja sanoin kuvittaa varsin yksityiskohtaisia tarinoita ja miljöitä, eikä asiassa ole kuin yksi ikävä sivuvaikutus. Kirjojen ensimmäiset ja usein hyvinkin pitkät luvut ovat todella työläitä. Ensimmäiset 50-100 sivua täytyy taistella läpi, välillä nukkumatti noutaa luokseen ja sitten taas mennään. Irvingin tyylin tuntevat kuitenkin tietävät, että jotain hyvää sieltä on tulossa ja käyvät tuon taistelun. Viimeinen yö Twisted Riverillä onneksi käynnistyy jo 36 sivun jälkeen, eikä vauhti enää sen jälkeen tyssää.

Tarinan keskiössä on kolme miestä. Karski metsuri Ketchum, kokki Dominic Baciagalupo ja hänen poikansa Daniel. Viimeinen yö Twisted Riverillä alkaa vuodesta 1954, jolloin Daniel on kaksitoista-, kokki kolmekymmentä- ja Ketchum kolmekymmentäseitsemänvuotias. Takaumien kautta toki kokin lapsuuskin käy lukijalle hyvin selväksi. Ketchumia ei kartoiteta yhtä voimakkaasti ja se lienee yksi osa hahmon kiinnostavuutta. Karkea metsuri on ehdottomasti koko teoksen mielenkiintoisin hahmo ja samalla sen liikkeelle paneva voima. Hän on isä, ystävä ja omatunto ollen samalla, mitä epätäydellisin ihminen. Ehdottomasti yksi Irvingin parhaista luomuksista.

Vuonna 1954 Twisted Riverillä uitetaan tukkeja, Ketchum keikkuu tukkien päällä ja kokki luonnollisesti laittaa uittomiehille (ja näiden perheille) ruokaa. Tukeilla keikkuu myös viisitoistavuotias Angel, joka ensikertalaisena lipsahtaa virtaan ja hukkuu, aika lailla samoilla paikoin, kuin kokin vaimo kymmenen vuotta aiemmin.

Varsinaisesti tarina käynnistyy, kun Daniel tulee tappaneeksi isänsä rakastajattaren paistinpannulla. Tässä on oma logiikkansa, pojalle on kerrottu tarinoita karhuista ja valtaisa alaston intiaaninainen hiukset avoimina takaapäin nähtynä saattaa hyvinkin vaikuttaa karhulta, yöllä, isän sängyssä. Ongelma ei niinkään ole intiaaninaisen kuolema, vaan se että nainen oikeastaan olikin paikallisen poliisin naisystävä. Poliisi ei ole mikään varsinainen lainvartija vaan rettelöivä kovanaama, joka ei epäröi pahoinpidellä naisia ja tappaa miehiä. Kokin poikineen on pakko lähteä pakosalle, mutta ennen sitä he raahaavat massiivisen naisen poliisin taloon ja toivovat viinaan menevän kovanaaman kuvittelevan itseään tappajaksi.
Siitä alkaa Dominicin ja Danielin matka, jota kauko-ohjailee Ketchum. Viimeinen yö Twisted Riverillä tarjoaa muutaman yllätyksen, mutta pääosin se heittelee ilmaan koukkuja, joiden perässä lukija suorastaan kiiruhtaa eteenpäin. Eteenpäin kulkee tarinakin kuudensadan sivun aikana päädytään vuodesta 1954 vuoteen 2005.

Kovanaamaa pakoillessa vaihtuvat niin asuinpaikat, ihmissuhteet kuin vuodetkin. Irving on aina ollut yhteiskunnallinen kirjailija ja mitä vanhemmaksi hän tulee, sitä suuremmin tuo yhteiskunnallisuus lyö esiin.
Ei siis ole suurikaan yllätys, että Viimeinen yö Twisted Riverillä kulkee Vietnamin sodan kautta WTC-iskuihin ja tekee tarkkoja rinnasteita Irakin ja Vietnamin välille. Teos myös kritisoi voimakkaasti George W. Bushia presidenttinä – Ketchumin suulla tottakai. Irvingillä onkin taito kutoa maailman muutokset tiukasti mukaan teksteihinsä, jopa siinä määrin, että aina ei voi olla varma kumpi oli ensin, kertomus vai muutos.

Viimeinen yö Twisted Riverillä on laaja teos, jonka ymppääminen muutamaan lauseeseen on lähes mahdotonta. Jos John Irvingin aiempi tuotanto ei ole tuttua, tämä ei välttämättä ole juuri se kirja, josta kannattaa aloittaa, mutta toisaalta ei tällä aloittaminen haittaakaan tee. Irvingin tuotantoa laajemmin tunteville kirja toimii tietysti jatkumona tarinavirtaan, joka käynnistyi vuonna 1978, eikä tuo virta onneksi ole tyrehtymässä, sillä mestarilta ilmestyy tänä vuonna jälleen uusi kertomus.

Luinpa kirjan, joka onnistui yllättämään positiivisesti. L.A.Weatherlyn Angel Fire on keskimmäinen osa Angel -trilogiaa, jossa enkelit ovat pahoja.

Mutta palataanpa hieman taaksepäin. Ensimmäisessä osassa, joka kantaa nimeä Angel (tai Angel Burn, vähän maanosasta riippuen) tapasivat toisensa Alex (enkelin torjuntajoukkojen eliittiä) ja Willow (puoliksi enkeli). Hirmuinen taisteluhan siitä syntyi ja henkensä menetti niin moni ihminen kuin enkelikin. Tietysti sankaripari päätyi yhteen ja kirjan lopussa julisti ikuista rakkautta.

Tämän toisen osan aloittaminen oli hankalaa - minullahan on tuo kakkososatrauma ja kyseisen opuksen takana vieläpä vinkattiin, että kolmaspyörä on saapumassa.

Saapuihan se, mutta hieman eri kulmalla kuin monissa muissa opuksissa.

Niinpä siis Willow ja Alex suuntaavaat kohti New Mexicoa, neidin unien siivittämänä - tarkoituksena tietysti pelastaa koko ihmiskunta enkelivitsaukselta. Alex kouluttaa uusia enkelintappajia, jotka suhtautuvat puolienkeliin vähintäänkin epäilevästi. Samaan aikaan toisalla: Seb (se maailmankaikkeuden toinen  puolienkeli) etsii Willowta täyttämään tyhjyyden sisuksistaan. Ja tietysti he kohtaavat ja tietysti siitä seuraa draamaa. Mutta varsinaiseksi kolmioksi kaikki muuttuu vasta noin viidensadan luetun sivun kohdalla (todennäköisesti sama tapahtuu, vaikka jättäisi lukemattakin).

Weatherly on luonut neljä taidokasta hahmoa, kaikki muut jäävätkin sitten hieman statisteiksi. Etenkin Willown ja Alexin karaktäärejä syvennetään entisestään. Tunnemaailmassa liikkuminen nostaa selvästi Alexia arvoasteikossa ylöspäin, mutta helpottavaa on se, ettei epämääräisissä tunteissa vellova Willow kuitenkaan alennu bellamaiseen vinkumiseen ja avottomuuteen (Twilight). Willow on selkästi ja järkevästi kulkeva hahmo, jonka kehityskin on uskottavan oloista. Kolmas oivallisesti kirjoitettu henkilö on Seb, hänestä on luotu hyvin tragikoominen selviytyjä. Lastenkodissa ja kaduilla vietetty lapsuus tekevät Sebistä kaiken sympatian kohteen, vaikkei helppoa toki ole Alexillakaan ollut. Voisi siis laskea, että orvot pojat taistelevat maailman ainoa puolienkelitytön rakkaudesta. Paitsi, että eivät oikeastaan taistelekaan, koska sattuvat molemmat olemaan äärimmäisen kypsiä ollakseen 18vuotiata. Ja se neljäs hieno hahmo on Raziel vallanhimoinen ja ehdottoman paha enkeli, joka vieläpä sattuu olemaan Willown isä.

Yksi Angel Firen voimista piileekin siinä, että myös pahalle on annettu kasvot ja selkeät päämäärät sekä syyt, miksi tämä toimii kuten toimii. Kirjan tarina kulkee muutenkin näiden neljän henkilön välityksellä, siten että kertojan vaihtumisen mukana lukija pääsee selkeästi kurkistelemaan päähän jos toiseenkin.

Enkelien pahuus johtuu lähinnä siitä, että pysyäkseen hengissä he syövät ihmisten elinvoimaa, tämän seurauksena tulee niin syöpää, aivovammaa kuin muutakin sairautta. Enkeleitä on toki ollut aina, mutta nyt heitä on päässyt suorastaan virtaamaan meidän maailmaamme - pahin tuntuu olevan kahdestatoista enkelistä muodostuva neuvosto. Tämän neuvoston tuhoaminen on Angel Firen keskiössä.  Weatherly onnistuu poukkoilemaan, niin taivasti toiminnan ja parisuhdekiemuroiden välissä, että teos ei ole ainakaan, mitenkään leimallisesti ainoastaan pikkutyttöjen lukemistoa.

Tottakai kirja on kasvukertomus, ulkopuolisuuden kuvaus ja moraliteetin pönkittäjä, mutta se on myös paljon muuta. Esimerkiksi uskonnon kyseenalaistaminen ja kylmien elämän realiteettien esittäminen tekee lukemisen mielekkääksi vähän vanhemmallekin lukijalle. Lisäksi teos ehkä hieman tahattomastikin alleviivaa, sitä kuinka uskonnot ovat kautta historian olleet näkyvässä asemassa sodissa.

Niin ja Alexista ja Sebistä. Onhan se selvää, miten kirja päättyy. Jos joukkueisiin pitäisi jakautua, taitaisin itse asettua Sebin puolelle.

Viimeistä osaa saadaan odotella syksylle, mutta onneksi kirjalija osaa tuoda tarinansa selkeään päätepisteeseen, jossa jatkumoa kyllä odottaa, mutta varsinaista raapimista odottelu ei aiheuta.

L.A.Weatherly: Angel Fire. Usborne 2011. 708 sivua.

Minä olen ehdoton yölukija. Luen toki mielelläni kaikkina vuorokauden aikoina, mutta erityisesti öisin. Alkuillasta saattaa tuntua kovaa väsymystä ja mielessä käy ajatus aikaisesta nukkumaanmenosta, mutta sitten kirja alkaa viedä. Kello tulee kaksitoista, yksi, kaksi, kolme... ja lopulta sivut loppuvat, aamulla tietysti väsyttää kamalasti, mutta oli se sen arvoista. Olihan?

Olen toisinaan koittanut keksiä syitä tällä ilmiölle. Olen toki muutenkin pimeässä viihtyvää tyyppiä, mutta erityisesti pimeässä lukeminen tuntuu hyvältä. Kenties siinä yhdistyvät rauha, hiljaisuus ja tunne omasta ajasta, jotka siivittävät sivujen liikkumista. Myös silmäni ovat kehittyneet hyviksi pimeässä pärjääjiksi ja selviän todella pienellä valolla lukutehtävistäni - vanhuuden huononäiköisyyttä odotellen... Lapsuudestakin muistuvat heti mieleen kesäyöt, kun pystyi "salaa" lukemaan koko yön.

Jouluyönkin vietin tietysti lukien. Poika tuli keskellä yötä valittamaan, ettei saa unta. Totesin, että jouluyönä nyt ole niin tarpeenkaan nukkua, ota kirja käteen ja lue. Niin me kaksi kukeltajaa sitten luimme aamuneljään, nuorempi jaksoi aikaisemmin ylös. Saattaa olla, että täältä lopulta kasvaa uusi yölukupolvi. Yölukupolvi tietysti voisi olla sellainen, joka valaisee - näkee lukea talviyönäkin.

-------

Vuoden ensimmäisenä päivänä koitin kirjoittaa elämäni lyhintä kirja-arviota. Merkkimääräksi oli annettu 500, siihen ei ylisanoja mahdu. Sitä voi jokainen kokeilla kotona. Ottaa hyllystään kirjan ja koittaa änkeä sen 500 merkkiin, tekstistä tulisi selvitä ainakin kirja, kirjailija, tyylilaji, juoni, kirjalliset ansiot ja oma mielipide. Aikamoista hinkkaamista oli, mutta noin tiivistämisen kannalta ihan hyväkin harjoitus, joskaan kritiikiksi moista tekstiä ei voi kutsua. 

Verkaa, sarjaa ja nauloja -blogi lakkaa olemasta kuukauden päästä ja siirryn ainakin toistaiseksi tällä foorumille. Tämä ensimmäinen kirjoitus on repostauksen ylistysvirsi (pakanallinen sellainen), sillä harrastan nyt hieman vanhan itseni kopiointia. Täten kuitenkin viimeisetkin teistä pääsevät kärryn päälle.

10.11.2011

Aloittelen tämän päivän lempiällistelystäni, nimittäin kirjatrailereista. Moniko tiesi moisia olevan? Itse eksyin syvälle niiden maailmaan, kun malttamattomuuteni kirjojen suhteen nousi siihen pisteeseen, etten todellakaan jaksa odottaa suomennoksia – etenkin kun niitä ei edes välttämättä tule.  Ilman sen kummepaa löpinää, tässä, tässä ja tässä muutama esimerkki.

Lähinnä olen miettinyt kuka näitä oikeasti katselee? Siis minä tottakai, mutta tuolla oikeassa elämässä, kuka? Ja monenko ostopäätökseen oikeasti vaikuttaa jokin tällainen traileri? “Hienosti pölisee sulat, pakko saada.” “Siinä ulvoo susi, mä oon aina halunnu ulvovan kirjan.” “Onpas tässä kirjassa hyvännäköinen sankari, on kyllä pakko lukee.” Kyllä tällaiset ajatukset varmasti ajavat ihmisiä kirjakauppojen tai ainakin verkkokirjakauppojen liepeille… Eikä se vielä mitään, että joku näitä katselee, mutta kuka tekee kirjatrailereita? Kustantamot mahdollisesti tai ehkä kirjailijan lähipiiri. Jotenkin on vain vaikea kuvitella, että kirjan luettuaan tulisi sellainen olo, että tästä mää haluun tehdä trailerin – siinä ois niinku metsää ja outoa musiikkia ja sitten vesiputous ja joo vielä joku elukka – toi kirja kertoo hanhista, niin määpä pistän siihen jonkun linnun. Hanhen vaikka. Ehkä tämä vain on jotain, mikä täytyy ymmärtää näin e-kirjojen aikakaudella luonnolliseksi jatkumoksi, mutta minun aivooni ei vain uppoa. Lienee kuitenkin huomautettava, että kirjojen kansista nautin usein suurestikin – ehkä olen vain ajastani jälkeen jäänyt.

15.11.2011

Rakastan lukea erilaisia ulkopuolisuuden kuvauksia, kai niihin on vain helpompi samaistua kuin moniin muihin juttuihin. Tällaisissa teoksissa kuitenkin on usein pääosassa joku paha poika, joka ei sitten olekaan niin paha, mutta on kuitenkin. Ja mikä on pahan, karskin, synkän tai muuten vain emotionaalisesti pahoinpidellyn pojan nimi?

Damon, Damen, Damien, Dimon… Valitkaa itse. Eikä yhtään häiritse päätäni tämä varsin näkymätön alleviivaus, että tässä näitä demonipoikia nyt sitten on, ai että ovatkin pahoja. Ei sinänsä kyllä yksi Damon pääsee suosikkihahmojeni listalle, mutta silti onko pakko? Tämän vuoksi ei tainnut olla suurikaan ihme, kuinka syvää sympatiaa koin Raphael-nimisen pahiksen kohdalla. Toisaalta olisiko yhtä alleviivaa käyttää enkelinimiä ja pitäisikö päätellä kirjailijan olevan ylimielinen?

Aloinkin juuri pohtimaan, mikä nimi olisi tarpeeksi neutraali käytettäväksi puolipahoillepojille. Ne enkelithän ovat ryöstäneet julmetun määrän nimiä. Mutta ehkä nimet Ken, Alan ja Percy voisivat olla lähellä sitä, tosin en tiedä haluaisinko lukea tarinaa tuon nimisistä tyypeistä…

Ehkä on parasta vain sukeltaa tuonne kirjaan, jossa pahis on David. Niinpä, sitä minäkin kysyin.

Missä Goljat luuraa?

7.12.2011

Oli tarkoitus ratkuttaa, niistä kirjasarjojen kakkososista. Luen vuosittain valtavat määrät nuortenkirjoja tai vähemmän nätisti sanottuna teinisarjoja, ja niiden kaavat ovat käyneet harmillisen tutuiksi. Tietysti täytyy todeta, että ilahduttavia poikkeuksiakin on. Sellaisina monin tavoin hyvinä sarjoina toimivat muun muassa Maggie Stiefvaterin ihmissusisaaga ja ehkäpä Rachel Cainen The Morganville Vampires -sarja…

Mutta siis tytöille suunnattu fantasia, tottakai sinne tarvitaan vähän romantiikkaakin sekaan, joskus vähän suurempikin luraus ja juuri sen ympärillehän tarinat pitkälti rakentuvat, eikä minulla oli sinällään mitään moista vastaan. Mutta.

Ensimmäisessä osassa kaikinpuolin täydelliseksi pariksi osoittautuneet päähenkilöt ovat päätyneet yhteen suunnattomien vaikeuksien kautta. Yksi syy vaikeuksille on totta kai, että he ovat eri lajia: enkeli, keiju, vampyyri, ihmissusi, haamu, jonkin muu henkimaailman olento (valitse mieleisesi). Eikä sillä ihmiselläkään helppoa ole. Vanhemmat ovat kuolleet tai eronneet, älyä riittää, mutta ystäviä ei oikein ole, mutta eipä hätään onhan hän sentään aivan tolkuttoman kaunis! Ja ikäänkuin bonarina, ihmisella usein on vieläpä jokin hauska kyky, kuten tulevaisuuteen näkeminen, ajatusten lukeminen tai sitten ne ovat vain hyviä tappamaan enkeleitä.

Ehkäpä niissä ensimmäisissäkin osissa on jotain ärsyttävää…

Mutta se toisten osien ihanuus. Tämä täydellinen pari erotetaan ja sekaan isketään vielä yksi olento lisää. Ja sitten kärvistellään, koko kirjan pääasiallisen ytimen perustuessa siihen, että mites me nyt saataskaan nää taas takasin yhteen? Huh,huh, tässäpä meillä onkin suunnaton ongelma! Ja viimeisillä sivuilla voidaan yllättyä kaikki yhteen ääneen, kun Edward ja Bella, Willow ja Alex, Patch ja Nora, Ever ja Damen, Luce ja Daniel, Se ja Se Toinen saavat toisensa (taas kerran). Kolmannessa osassa, sitten voidaan taas vähän pureutua tarinaankin, onhan ne pahimmat esteet ylitetty. Vai onko? Hitsikkä, ihan kamalaa epävarmuutta ja arpomista edessä.

Ja kyllä tässä nitisen ja silti ihan taatusti jatkan noidenkin kirjojen/sarjojen lukemista. Ihan vaan sitä kyselen, että onko pakko kirjoittaa, niitä kirjoja samaan muottiin? Tai jos vaikka yllätettäs sitten viimesillä sivuilla, ähäskutti – ei ne nyt palaakaan yhteen ja seuraavassa osassa grillataan hylkiöt! Ehkä se on vain liikaa vaadittu. Vaikenen ja menen lukemaan jotain ärsyttävää.

30.12.2011

Viime vuoden lopulla järkytyin, kun huomasin kuinka harva ystävistäni on oikeasti lukenut Oscar Wildea. Luulin sen kuuluvan yleissivistykseen, mutta ei se kaiketi sitten kuulunutkaan. Itse olen kyseiseen kirjailijaan retkahtanut teini-iässä ja aloittanut hotkimisen 17vuotiaana. Kiristin siis vuosi sitten ystäviltäni lupauksia, että tämän vuoden aikana Wildea on luettava, edes vähän. Lopputuloksena kuuliaisimmat ystäväni koettavat tankata Dorian Grayn muotokuvaa vuorokaudessa tai anelevat lisäaikaa, muutama on tainnut vaihtaa puhelinnumeroa? Jalomielisyyteni puuskassa (kyllä se ohi menee) tarjoan kevyttä ratkaisua (en elokuvia) pikaisesti Wilden maailmaan pääseen tästä. Kokeilkaa edes, tiedä vaikka natsaisi. Ei tarvitse opetella sitaatteja ulkoa, eikä käydä Suuria Kirjallisia Keskusteluja, mutta ne tarinat – ne ovat niin meitä ihmisiä, ennen ja nyt.

“Aina kun kannibaalit ovat nälkäänkuolemisen partaalla Taivas äärettömässä armollisuudessaan antaa heille kiltin, pullean lähetyssaarnaajan.” -Oscar Wilde

------

Ja tästä lähtien lupaan siis vain uutta sisältöä. Samalla haluan osoittaa vilpitöntä kunnioitusta, niille henkilöille jotka viettivät vuoden vaihteensa Oscarin kanssa - saatte tänä vuonna monta asiaa anteeksi!