Lukaisin muutama vuosi sitten Colin Meloyn kirjoittaman lastenkirjan Sysimetsä. Se oli varsin vallaton ja miellyttävä tuttavuus. Ei maata järisyttävä, mutta iloinen yllätys.

Tällä viikolla tartuin vuoden verran kaapissa pyörineeseen tarinan jatko-osaan Maanalainen Sysimetsä. Ja tätä kirjaa on vain pakko rakastaa. Vähän toki puhistavaakin, mutta siitä myöhemmin.

Vaikka olen lukenut kirjoja työkseni useamman vuoden, niin osaa kategorisoida tätä teosta tarkemmin. Onko se suunnattu lapsille? Vai sittenkin aikuisille? Onko se perinteinen satu? Vai sitten fantasiaa? Kenelle tätä markkinoidaan? Kuka tätä lukee? Kysymyksiä, joihin en ihan ensihätään ole keksinyt vastausta.

Kyseessä voisi olla lastensatu. Ovathan päähenkilöt 12-vuotiaita, seassa vilisee puhuvia metsäneläimiä, orpoja ja sankaritekoja tekeviä lapsia.

Mutta sitten toisaalta, teos vilisee sellaisia käsitteitä kuin kapitalismi, kommunismi, uskonvapaus ja poliittinen sananvapaus.

Puh, kinkkistä. Mutta ei se kirjan hienoutta mihinkään karista.

On siis kaksi lasta Prue (joka edellisessä osassa oli suuressa roolissa, kun metsässä tehtiin vallankumousta) ja Curtis, ryövärioppilas. Molemmilla on verissään metsän taikaa ja siksi he pystyvät seikkailemaan lumotussa metsässä – jossa ei suinkaan ole turvallista.

Sitten on Curtisin sisaret, jotka sijoitetaan orpokotiin siksi aikaa, kun vanhemmat lähtevät etsimään kadonnutta poikaansa (siis Curtisia). Orpokotihan ei tietysti ole mikä tahansa orpokoti vaan myös konetehdas, jota pyörittää vallanhimoinen mies, Unthank. Unthank käyttää orpoja ilmaisena lapsityövoimana ja yrittää siinä sivussa keksiä keinon päästäkseen metsään. Ja siis tietysti vain siksi, että saisi varastettua ja hyödynnettyä kaikki käyttämättömät luonnonvarat!

Sitten on muutama Kitsune, palkkamurhaajia toki, myyräarmeija, maagikkoja, profeettoja ja mitä näitä nyt onkaan.

Ja tietysti kaikilla on tehtävä!

Sinänsä Maanalainen Sysimetsä on mielenkiintoinen, että sitä lukiessa ei odota mitään ratkaisua tai varsinaista lopputulosta. Lähinnä odotus kohdistuu siihen, että mitähän seuraavaksi tapahtuu.

Kirja vilisee herkullisia ajatuksia ja lausuntoja, kuten Unthankin innostava puhe orpokodin lapsille todistaa.
”…En tiedä mitä siellä tapahtuu tai kuka tuota unohdettua maata hallitsee, mutta vakaa aikoimukseni on esitellä sen asukkaille nykyajan ihme eli kapitalistinen markkinatalous. Heillä tuskin on mitään sitä vastaan, sillä jos minä olen teollisuuspomona jotakin oppinut, niin sen, että ihmiset rakastavat kapitalismia.”

Yhtä ihastuttavaa on, kun Unthankin liettulainen naisystävä kertoo entisen ystävänsä harrastuksesta. Joka on toki, mitäpä muutakaan kuin kommunistipatsaiden rakentaminen legoista.

Maanalainen Sysimetsä pyrkii tarjoamaan opetuksia täydeltä laidalta, niinpä mukaan on eksynyt sotakohtauskin, toki myyrien välinen, mutta laittaa se silti lapset ajattelemaan. Hyvät toki voittavat, mutta millä hinnalla? Myyräritareista uljain, Sir Timothy menehtyy. Ja siitähän toki seuraa hautajaiset, normaaleine hautajaispuheineen. Mutta.  Seuraavassa hetkessä myyrien profeetta selvittää lapsille, että kyse on pelkästä taikauskosta, eikä kenelläkään ole mitään todisteita mistään ylösnoususta.  Lapsien ihmetellessä hautajaisissa olleita puheita profeetta vastaa: ”…onhan se kaunis ajatus. Pidän kovasti sen runollisuudesta. Niin kauan, kun se ei vahingoita ketään, en näe mitään syytä paljastaa totuutta. En sitä paitsi ole koskaan käynyt maanpäällisessä maailmassa eli en voi sanoa siitä mitään varmaa, ennen kuin näen sen omin silmin.”

Hykerryttävää luettavaa kaiken kaikkiaan. Ja lopulta kirja, jossa on Carson Ellisin kuvitus on jo itsessään hyvä laittaa lukulistalle, mutta jos sen toiseksi viimeisellä sivulla vielä todetaan yön laskeuduttua metsään, että: ”Heidän jokapäiväiset ponnistuksensa ja vaivanloinen arkinen aherruksensa vallankumouksen jälkeisessä poliittisessa tyhjiössä saavat odottaa huomiseen”, niin miten tällaisen teoksen voisi jättää lukematta?

Mutta toki sitä puhistavaakin sitten hieman löytyi. Kirjan on suomentanut Peikko Pitkänen, eikä minulla ole hänen käännöksistään kovinkaan laajaa kokemusta. En siis osaa sanoa ovatko hetkittäiset kömpelyydet Meloyn vai Pitkäsen käsialaa. Kielioppivirheiden epäilen kuitenkin tarttuneen mukaan vasta suomennettaessa ja kyllähän sellainen vähän puhisuttaa. Ainakin itseni kaltaista lukijaa. Muutoin Maanalainen Sysimetsä on tarpeeksi omintakeinen, se ei siis ärsytä edes tätä lukijaa. Paitsi. Se loppuu kesken. Leimallisesti kesken. Sillä lailla – odottakaahan vain, jatkoa seuraa! Odottakaa sitä! Ostakaa seuraavakin osa!  Eikä kyse ole edes siitä, etten pitäisi kirjasarjoista (Iijoki tosin saattaa jäädä lukematta), mutta loput jotka tulevat vastaan kuin betoniseinä pimeässä kellarissa – sellaiset syövät mieltä.

Mutta siinä tämän teoksen puhistavat piirteet sitten ovatkin. Sangen voimallisesti ja ilomielisin sydämin suosittelen tämän teoksen lukemista. Jos oma jälkeläiseni olisi muutaman vuoden nuorempi, niin lukisin sen hänelle taatusti iltasatuina ääneen.

 

Colin Melot: Maanalainen Sysimetsä. Kuvitus: Carson Ellis. Suomennos: Peikko Pitkänen.  Otava 2013. 555 sivua.