Varoitan: seuraava teksti tulee sisältämään sangen vähän nitinää.

On olemassa kirjoja joihin on tartuttava aina uudelleen ja sitten on kirjoja, joita on joskus lukenut uudelleen ja uudelleen ja sitten koko teos on unohtunut. Jani Saxellin Minä, Lotta ja Päivikki, kuuluvat minun elämässäni näihin teoksiin.



Teos on aikalaiskuvaus 2000-luvun alun vasemmistotohinoista Suomessa ja kattaa myös Prahan ja Göteborgin mielenosoitukset.

Ilmestymisensä aikaan 2003 kirja sai kritiikkiä siitä, että Saxellin katsottiin kostavan sen avulla ihmisille, joiden hän koki olleen poikkiteloin urallaan. 
Toki kirja viliseekin tunnistettavia henkilöitä, joista osaan kirjailijan kritiikki osuu aika voimalla.

Itse pidin aikoinaan kirjan saamaa kritiikkiä ylimitoitettuna, joskin asenteeseeni saattoi olla useita syitä. Olin vain vuotta aiemmin hypännyt itse vasemmistopyörästä ulos ja muuttunut aktivistista äidiksi. Minä, Lotta ja Päivikki toimi tilanteessa sekä lohdukkeena, että pienenä ikkunana todellisuuteen, jossa olisin mahdollisesti halunnut vielä meuhtoa mukana.

Nyt luettuna kirja on mielenkiintoinen kuvaus ja katsaus yhteen totuuteen siitä, mitä kymmenen vuotta sitten oli käynnissä. Teoksen saama kritiikki on näin taakse katsoen helppo ymmärtää, vaikkakaan en edelleenkään sitä täysin allekirjoita. Nostalgian aaltojen heiluttelemana Minä, Lotta ja Päivikki nostaa aikansa opiskelijapoliittiset teemat tapetille ja keinuttelee lukijaa kohti raaistuvia mielenosoituksia.

Kirjan päähenkilö Tuukka Salminen vaikuttaa niin opiskelijapoliitikkona, toimittajana kuin kirjailijan uraa hamuilevana nuorena. Siinä sivussa hän pyörittää kahta naista ja rikkoo itseään lähes joka saralla. Takaiskujen voimaa vaimennetaan alkoholilla ja kierre vain kiihtyy – kunnes sen on lähes pakko katketa.

Kirjassa kulkee päälletysten kaksi tarinaa, toinen kertoo Tuukan lapsuudesta ja nuoruudesta kodin, koulun ja kaveripiirin kautta ja toinen pysyy kiinni kirjoittamisajankohdan kuohunnassa. Yhdessä nämä luovat sangen pitävän kokonaisuuden, jonka lukeminen on mielekästä.

Ei Minä, Lotta ja Päivikki toki mikään mestariteos ole, mutta se on monin tavoin hieno kirja. Olen aina pitänyt Saxellin tavasta kirjoittaa, tässäkin teoksessa kieli on kaunista ja eteenpäin menevää, tarina kulkee, eikä juuri jää jumittamaan ja onhan aihe sangen mielenkiintoinen. Jos joku asia pistää pienen nitinävaihteen päälle, on se teoksen valtaisa alkoholilla lotraaminen, mutta jos aivan rehellisesti katsoo taaksepäin huomaa, ettei se kovin kaukana totuudesta kulje.

Ainakin itselläni Minä, Lotta ja Päivikki palasi takasin luettavien listalle ja jos sisuksissa lymyää pienimpiäkään vasemmistosympatioita tarjoaa kirja lukijalleen taatusti jotain.

Jani Saxell: Minä, Lotta ja Päivikki. WSOY 2003. 311sivua.