Elämä lukihäiriöisen ja tiedonjanoisen lapsen himolukevana vanhempana opettaa ihmiselle mielenkiintoisia asioita. Ensimmäisenä reaktionaan vanhempi vain haluaa opettaa lapsensa lukemaan, vähitellen oma tietoisuus ongelmasta kasvaa ja vanhempi alkaa etsiä vaihtoehtoisia teitä, joilla avata lapselle ovet kirjojen maailmaan. Miten opettaa lasta, jolle kirjaimet menevät uudelleen ja uudelleen sotkuun? Miten auttaa tavaamaan tekstiä niin, että siitä syntyy järjellisiä sanoja? Millä osoittaa, että jos sana ei kuulosta järkevältä, niin todennäköisesti se on luettu väärin? Ja ennen kaikkea, miten säilyttää tämän kaiken keskellä lapsen itsetunto vahvana?
Aivan tuntematon lukihäiriö ei ole itsellenikään, kärsin lapsena samasta vaivasta, tosin lievempänä versiona. Onnekseni sain loistavan tukiopettajan, joka jaksoi kärsivällisesti neuvoa ja korjata virheeni. Muistan silti elävästi ensimmäiset äidinkielentunnit Aapisen levätessä avoimena pulpetillani. Sivulla oli sanoja ja kuvia, joita käytiin tunnilla vuorotellen läpi. Toivoin koko sydämestäni, että sana Anni osuisi omalle kohdalleni, se oli ainoa jonka ymmärsin koko sivulta. Elämä ei kuitenkaan mene toiveiden mukaan ja niinpä vuoroni osui kohtaan, jossa olivat kirjaimet A-VAIN ja vieressä kuva. Muistan kuinka paniikki nousi sisälläni ja yritin vain sanoa, etten osaa. Opettaja ei antanut periksi vaan sanoi, että katso sitä kuvaa siinä vieressä. Mutta avaimen kuva saattaa lapsen silmissä olla jotain aivan muuta, ehdotin lukkoa, ovea, kellaria ja kaikkea mahdollista, luokka takanani hihitti aina vain yltyen. Lopulta keksin, mikä sana oli kyseessä, mutta tämä tilanne loi pohjan, joka oli varsin pitkään mukana elämässäni. Kolmannella luokalla piti lukea ääneen, oli minun vuoroni ja opettaja lähti luokasta kehottaen minua lukemaan sen ajan ääneen. Hän oli kenties pois vain viisi minuuttia, mutta aika tuntui ikuisuudelta ja hikoilin koko sen ajan voita ja änkytin tekstiä eteenpäin. Olin kuitenkin oppinut tähän mennessä jo lukemaan ja kotona kulutin kirjoja sellaisella tahdille, että tuskin sekään aivan tervettä oli.
Kirjoittaminen ei ollut sen helpompaa. Ensimmäisen ja toisen luokan välisenä kesänä minulla oli tylsää ja isä kehotti kirjoittamaan aineen siitä, mitä olen kesällä tehnyt, teksti kuului näin: ”Kenkua koko kesä”, toisella luokalla kirjoitin aineen: ”Voi, voi, voi suli voi, voi, voi, voi suli.” Kolmannella luokalla piti kirjoittaa elämäkerta, se kuului suunnilleen näin: ”Olen syntynyt helmikuussa 1979. Asun nyt Hartolassa. En ole vielä kuollut.” Yllättäen nämä aineet eivät olleet suuria menestyksiä. Muutamaa vuotta myöhemmin teksti sujui jo helpommin ja kirjoitin aineen otsikolla ”Kanojen kauneuskilpailut”, jossa jollakin lapsen tasolla kritisoin missikisoja edes itse ymmärtämättä, mitä olen tekemässä. Näitä tekstejä on seurannut aikamoinen määrä kirjoitusta. Ja niin siinä lopulta kävi, että tänä päivänä ansaitsen elantoni lukemalla ja kirjoittamalla, kaikki on siis mahdollista. Muistaisin joskus lukeneeni kirjailija Leena Parkkisen haastattelun, jossa hän kertoi että lukihäiriö oli yksi syy siihen, miksi hänestä tuli kirjailija. Häiriö saattaa siis toimia myös kannustimena.
Joulun alla vihdoin todettiin, ettei lapsi näe kunnolla ja hän sai lasit. Niihin on upotettu sellainen määrä psyykkisiä ominaisuuksia, että koko suhtautuminen tekstiin ja muuhun maailmaan muuttui. Mutta oikeasti, kirjaimet eivät edelleenkään aukea hänelle sen paremmin kuin aiemminkaan, mutta nyt hän uskoo itseensä. Viimeisen vuoden olemme lukeneet jotain yhdessä ääneen lähes päivittäin. Ensin olin sitä mieltä, että on aivan sama mitä luemme, kunhan luemme. Sittemmin tuo ajatus on muuttunut. Päätin määrän sijaan panostaa laatuun, joka saattaisi jopa toimia kannustimena kivisellä tiellä. Olemme tämän kuun aikana kahlanneet Kolmea muskettisoturia 80 sivua ja se on aikamoinen määrä, kun kyseessä on vakava lukihäiriö. Kuitenkin itsetunto lukemisen suhteen kasvaa vähitellen, saattaa olla iltoja jolloin lapsi jaksaa lukea kokonaisen sivun yhteen menoon ennen kuin luovuttaa lukuvuoron minulle. Vanhemman tehtäväksi jää korjata lukuvirheet ja sekin on tehtävä hienotunteisesti, jottei innostus lopahda.
Syy miksi päätin kirjoittaa tästä aiheesta on sangen yksinkertainen, mutta monitahoinen. Lukutaito ei ole itsestäänselvyys, mutta sen merkitys nykyihmiselle on suunnaton. Tarinoita ei enää kerrota leirinuotiolla, vaan ne täytyy osata nauttia kansien välistä. Kysymys kuuluukin, miten me lukijat voisimme auttaa niitä, joilla on halua meidän intohimoamme kohtaan, mutta vain rajallisesti kykyä siihen?
Kommentit