sunnuntai, 20. heinäkuu 2014

Kapitalismi, orvot ja puhuvat eläimet

Lukaisin muutama vuosi sitten Colin Meloyn kirjoittaman lastenkirjan Sysimetsä. Se oli varsin vallaton ja miellyttävä tuttavuus. Ei maata järisyttävä, mutta iloinen yllätys.

Tällä viikolla tartuin vuoden verran kaapissa pyörineeseen tarinan jatko-osaan Maanalainen Sysimetsä. Ja tätä kirjaa on vain pakko rakastaa. Vähän toki puhistavaakin, mutta siitä myöhemmin.

Vaikka olen lukenut kirjoja työkseni useamman vuoden, niin osaa kategorisoida tätä teosta tarkemmin. Onko se suunnattu lapsille? Vai sittenkin aikuisille? Onko se perinteinen satu? Vai sitten fantasiaa? Kenelle tätä markkinoidaan? Kuka tätä lukee? Kysymyksiä, joihin en ihan ensihätään ole keksinyt vastausta.

Kyseessä voisi olla lastensatu. Ovathan päähenkilöt 12-vuotiaita, seassa vilisee puhuvia metsäneläimiä, orpoja ja sankaritekoja tekeviä lapsia.

Mutta sitten toisaalta, teos vilisee sellaisia käsitteitä kuin kapitalismi, kommunismi, uskonvapaus ja poliittinen sananvapaus.

Puh, kinkkistä. Mutta ei se kirjan hienoutta mihinkään karista.

On siis kaksi lasta Prue (joka edellisessä osassa oli suuressa roolissa, kun metsässä tehtiin vallankumousta) ja Curtis, ryövärioppilas. Molemmilla on verissään metsän taikaa ja siksi he pystyvät seikkailemaan lumotussa metsässä – jossa ei suinkaan ole turvallista.

Sitten on Curtisin sisaret, jotka sijoitetaan orpokotiin siksi aikaa, kun vanhemmat lähtevät etsimään kadonnutta poikaansa (siis Curtisia). Orpokotihan ei tietysti ole mikä tahansa orpokoti vaan myös konetehdas, jota pyörittää vallanhimoinen mies, Unthank. Unthank käyttää orpoja ilmaisena lapsityövoimana ja yrittää siinä sivussa keksiä keinon päästäkseen metsään. Ja siis tietysti vain siksi, että saisi varastettua ja hyödynnettyä kaikki käyttämättömät luonnonvarat!

Sitten on muutama Kitsune, palkkamurhaajia toki, myyräarmeija, maagikkoja, profeettoja ja mitä näitä nyt onkaan.

Ja tietysti kaikilla on tehtävä!

Sinänsä Maanalainen Sysimetsä on mielenkiintoinen, että sitä lukiessa ei odota mitään ratkaisua tai varsinaista lopputulosta. Lähinnä odotus kohdistuu siihen, että mitähän seuraavaksi tapahtuu.

Kirja vilisee herkullisia ajatuksia ja lausuntoja, kuten Unthankin innostava puhe orpokodin lapsille todistaa.
…En tiedä mitä siellä tapahtuu tai kuka tuota unohdettua maata hallitsee, mutta vakaa aikoimukseni on esitellä sen asukkaille nykyajan ihme eli kapitalistinen markkinatalous. Heillä tuskin on mitään sitä vastaan, sillä jos minä olen teollisuuspomona jotakin oppinut, niin sen, että ihmiset rakastavat kapitalismia.”

Yhtä ihastuttavaa on, kun Unthankin liettulainen naisystävä kertoo entisen ystävänsä harrastuksesta. Joka on toki, mitäpä muutakaan kuin kommunistipatsaiden rakentaminen legoista.

Maanalainen Sysimetsä pyrkii tarjoamaan opetuksia täydeltä laidalta, niinpä mukaan on eksynyt sotakohtauskin, toki myyrien välinen, mutta laittaa se silti lapset ajattelemaan. Hyvät toki voittavat, mutta millä hinnalla? Myyräritareista uljain, Sir Timothy menehtyy. Ja siitähän toki seuraa hautajaiset, normaaleine hautajaispuheineen. Mutta.  Seuraavassa hetkessä myyrien profeetta selvittää lapsille, että kyse on pelkästä taikauskosta, eikä kenelläkään ole mitään todisteita mistään ylösnoususta.  Lapsien ihmetellessä hautajaisissa olleita puheita profeetta vastaa: ”…onhan se kaunis ajatus. Pidän kovasti sen runollisuudesta. Niin kauan, kun se ei vahingoita ketään, en näe mitään syytä paljastaa totuutta. En sitä paitsi ole koskaan käynyt maanpäällisessä maailmassa eli en voi sanoa siitä mitään varmaa, ennen kuin näen sen omin silmin.

Hykerryttävää luettavaa kaiken kaikkiaan. Ja lopulta kirja, jossa on Carson Ellisin kuvitus on jo itsessään hyvä laittaa lukulistalle, mutta jos sen toiseksi viimeisellä sivulla vielä todetaan yön laskeuduttua metsään, että: ”Heidän jokapäiväiset ponnistuksensa ja vaivanloinen arkinen aherruksensa vallankumouksen jälkeisessä poliittisessa tyhjiössä saavat odottaa huomiseen”, niin miten tällaisen teoksen voisi jättää lukematta?

Mutta toki sitä puhistavaakin sitten hieman löytyi. Kirjan on suomentanut Peikko Pitkänen, eikä minulla ole hänen käännöksistään kovinkaan laajaa kokemusta. En siis osaa sanoa ovatko hetkittäiset kömpelyydet Meloyn vai Pitkäsen käsialaa. Kielioppivirheiden epäilen kuitenkin tarttuneen mukaan vasta suomennettaessa ja kyllähän sellainen vähän puhisuttaa. Ainakin itseni kaltaista lukijaa. Muutoin Maanalainen Sysimetsä on tarpeeksi omintakeinen, se ei siis ärsytä edes tätä lukijaa. Paitsi. Se loppuu kesken. Leimallisesti kesken. Sillä lailla – odottakaahan vain, jatkoa seuraa! Odottakaa sitä! Ostakaa seuraavakin osa!  Eikä kyse ole edes siitä, etten pitäisi kirjasarjoista (Iijoki tosin saattaa jäädä lukematta), mutta loput jotka tulevat vastaan kuin betoniseinä pimeässä kellarissa – sellaiset syövät mieltä.

Mutta siinä tämän teoksen puhistavat piirteet sitten ovatkin. Sangen voimallisesti ja ilomielisin sydämin suosittelen tämän teoksen lukemista. Jos oma jälkeläiseni olisi muutaman vuoden nuorempi, niin lukisin sen hänelle taatusti iltasatuina ääneen.

 

Colin Melot: Maanalainen Sysimetsä. Kuvitus: Carson Ellis. Suomennos: Peikko Pitkänen.  Otava 2013. 555 sivua.

sunnuntai, 1. kesäkuu 2014

Turvakirjat

Turvakirjat on yksi lempiaiheistani. Olen tainnut asiasta kirjoittaa artikkelin, jos toisenkin urani aikana, mutta en koskaan ole erityisemmin käsitellyt omia turvakirjojani. Ehkäpä raotan tätä verhoa hieman.

Turvakirja on siis sellainen opus, johon on aina hyvä palata. Sen on lukenut useasti, osia siitä todennäköisesti osaa ulkoa ja oleellisinta lienee se, että sen kirjan lukeminen tyynnyttää, kun elämässä muuten on melskettä.

Turvakirjoja saattaa olla useita. Minulla ainakin on. Suurin osa sellaisia, joita olen lukenut teinistä lähtien.

Joskus kun olen kysynyt ihmisten turvakirjoista, niin pitkän harkinnan jälkeen on tullut vakavia vastauksia. Sinuhe Egyptiläinen, Seitsemän veljestä, Sota ja Rauha, Kurjat, Anna Karenina... Eikä siinä mitään, kaikki hienoja teoksia, mutta turvakirjoja? Epäilenpä hieman.

Yksi turvakirjaa määrittävä tekijä tuntuu olevan, että sen lukeminen on jotenkin vähän hävettävää. Sellaista kirjallisuutta, jonka lukemista ei ehkä haluaisi tunnustaa. Kun hätä on suurin, en tartu Boris Pasternakiin tai Aleksis Kiveen, en edes syvästi ihailemaani Waltariin. Ihan siitä syystä, että heidän teksteihinsä täytyy keskittyä, siis aivan todella keskittyä. Turvakirja nähkääs antaa aivoille luvan mennä torkkutilaan. Sanat kyllä virtaavat lävitseni, mutta niiden merkitys ei ole erityisen suuri.

Koska erityisalaani oli monet vuoden juuri nuorten kirjallisuus, ei liene ihme, että turvakirjatkin löytyvät sieltä. Kuten Margaret Mahyn Noitavaellus, Diane Wynne Jonesin Kyylän kyydissä ja Kirsi Merimaan Sinisilmä. Turvaa näihin opuksiin tuo varmasti se hetki jolloin ne on ensimmäistä kertaa luettu. Mitään suuria kirjallisia aarteitahan nämä eivät ole. On listallani toki muutama aikuisempikin opus, mutta niistä kenties toisen kerran.

Ajattelin hoitaa unettomuutta turvakirjalla, sellainen saattaa hyvinkin onnistua, sillä aivot eivät joudu tarinan kanssa askartelemaan. Pieni hetki hyllyn edessä ja käsi poimi matkaansa Tuija Lehtisen Vaniljasyndrooman. Varmaankin kirja, jonka kaikki oman ikäluokkani naiset muistavat. Todettakoon, että Lehtisen tuotannosta juuri tämä oli suosikkini jo teinivuosina.

Tarina siis oli tuttu. Tavallinen kasvutarina, ulkopuolisuuden kokemukset, tuhkimotarina ja ankanpoika samassa paketissa. Milli - tavallista tavallisempi tyttö, joka valitsee aina vaniljaa, vaikka saatavilla olisi satoja muita makuja. Mutta TATADADAA! Lopussa Millikin uskaltaa ottaa Mangopistaasia.

Tämä kirjoitukseni ei käsittele tätä tarinaa, joten jos siihen haluaa päästä käsiksi, niin etsipä kirja omiin kätösiisi.

Eihän kirja toki edusta enää samaa kuin reilut kaksikymmentä vuotta sitten. Nopeasti sen edelleen lukee, mutta hieman eri syistä.

Onko noloa lukea nuorisokirjallisuutta?

Ei toki. Mutta ammattilukijana saattaa kokea muutamia nolouden puuskia, kun tajuaa valinneensa turvakirjakseen heppoista tekstiä. Ensimmäisen luvun ajan joutuu tekemään töitä sen eteen, ettei kirjakielen puuttuminen särje silmiä. Seuraavaksi yritetään elää tökerön slangin kanssa ja sitten luetaan sivutolkulla järjetöntä dialogia. Mutta kuitenkin mikä tässä kiehtoo?

Lehtisen teksti on kaikkien vuosien jälkeenkin hauskaa. Siellä on asioita, jotka haluan lukea uudelleen ja uudelleen. Purkkimyyrät. Petteri Punakuontalo. Kilometri piikkilankaa. Tekstin rytmi on kaikesta huolimatta tasaista, voi piirtää käyrän, jonka mukaan se kulkee. Hahmojen kanssa on nähty sen verran vaivaa, että niihin on mukava palata uudelleen.

Mutta ehkä kyse ei olekaan kirjasta vaan lukijasta. Miksi juuri minä luen tätä kirjaa uudelleen? Ehkä onkin niin, että vaikka ulkopuolisuutta kokeneesta kiltistä tytöstä onkin kasvanut helposti magopistaasiin tai sillisalmiakkipäärynään päätyvä nainen, on mukava aina silloin tällöin saada olla hetken aikaa Milli Vanilli. Aivan tavallinen tyttö, tavallisine ongelmineen. Ja kun kirja on luettu ja palautettu hyllyyn, onkin taas voimia valita uusi maku ja syöksyä kohti uutta tuntematonta.

Turvakirja on itseterapiaa. Sillä, mikä tuo kirja on, ei ole mitään merkitystä. Merkitys syntyy siitä, että se on juuri sinun turvakirjasi.

perjantai, 14. maaliskuu 2014

Langenneita enkeleitä

Aina toisinaan törmää kirjaan tai kirjasarjaan, jota samalla haluaa lukea ja olla lukematta.

Joitakin vuosia sitten haksahdin Lauren Katen kirjoittamaan A Fallen –sarjaan. Kirjojen erityispiirre on ollut se, että ensimmäistä kirjaa lukuun ottamatta, jokaisen aloittaminen on ollut yhtä tuskaa. Viimeisen osan Rapturen ostin marraskuussa 2012, ensimmäisen luvun luinkin joulukuussa 2012, mutta sitten alkoi tökkimään ja pahasti. Tällä viikolla kuitenkin päätin tarttua kirjaan ja suorittaa sen loppuun.

Syyt kirjan vaikeuteen lienevät moninaiset. Naivi kerronta, tarinan liiallinen ”opettavaisuus” ja uskomaton uskonnollisuuden määrä.

Tarinahan on yksinkertainen. On tyttö ja on poika. On suuri rakkaus. Ja suuri este. Kyllä sillä jo neljä kirjaa täyttää – ja aivan oikein se sarjan toinen osa oli erotuskaa ja ärsyttävää vääntelyä.

Kuten olettaa sopii, poika ei ole ihminen, mutta tyttö toki on. Ja onhan se haastavaa.

Tarinan alussa tyttö joutuu sisäoppilaitokseen, hän näkee kaikkialla varjoja, on loistava uimari ja saa paniikkikohtauksia. Ja tietenkin rakastuu poikaan.

Sitten selviää, että poika on langennut enkeli. Itse asiassa suurin osa koulun oppilaista on langenneita enkeleitä. Ja nyt odotellaan viimeistä suurta yhteydenottoa.

Sitten tytölle selviää, että hän on elänyt ennenkin. Useasti. Hän aina rakastunut samaan poikaan ja kuollut. Syntynyt ja rakastunut taas uudelleen. Ja sitten seuraa ylläripylläri! Tällä kertaa tyttö ei aiokaan kuolla.

Sarjan kolmas osa kävi läpi tytön edeltäviä elämiä. Oppaakseen hän sai gargoylen, joka on vähän pahantuulinen, mutta kuitenkin rakastettava. Ja sittenhän tietenkin selviää, että kyseessä onkin valepukeinen Lucifer, joka yrittää ryöstää tytöltä sielun.

Ja sitten päästään tähän viimeiseen osaan, jossa tyttö on edelleen hengissä. Poika on edelleen enkeli. Ja langenneiden seuraava invaasio on tulossa. Ja se täytyy saada estettyä tai tyttö kuolee ikuisiksi ajoiksi. Niinpä eksytään hieman omituiseen tarinaan, jossa yhdistyvät Indiana Jonesin seikkailut, raamattu ja nuorille suunnattu fantasia. Lopputulos on aikamoinen soppa.

Niinpä lukeminenkin oli aika mielenkiintoinen kokemus. Enkeli- ja taivasosasto nyppivät ainakin tätä lukijaa aika vahvasti, mutta sitten toisaalta ei se tarina nyt aivan toivoton ole ja sitten taas on.

Lopulta kaikkien on valittava puolensa, taivas vai helvetti. Tyttö ja poika valitsevat tietysti rakkauden – taas. Ehkäpä nyt viimeisen kerran. Kuolevaisina. Yllättävä lopetus? Ei, tässä sarjassa ei ole ollut mitään yllättävää. Enkeleistä, demoneista, nefileistä, hyvästä ja pahasta olisi voinut rakentaa vähän enemmän pureskeltavan tarinan. Vaikka kyseessä onkin nuorille suunnattu sarja, niin ei sitä tarvitse oksentaa suoraan heidän korvaansa.

Näitä hahmoja ei tule ikävä.

Ärtynyt puhina on aivan omaa luokkaansa.

Lopputulemana, en hetkeen halua lukea enkelitarinoita. Tai ehkä sen yhden sarjan viimeisen osan, jossa enkelit ovat pahoja ja imeskelevät ihmiset tyhjiin.

 

Lauren Kate: Rapture. Delacorte press 2012. 448 sivua.

torstai, 24. tammikuu 2013

Ja hän näki, että kirjainten on hyvä olla sekaisin, ja hän sekoitti kirjaimet

Version:1.0 StartHTML:0000000167 EndHTML:0000005591 StartFragment:0000000451 EndFragment:0000005575

Elämä lukihäiriöisen ja tiedonjanoisen lapsen himolukevana vanhempana opettaa ihmiselle mielenkiintoisia asioita. Ensimmäisenä reaktionaan vanhempi vain haluaa opettaa lapsensa lukemaan, vähitellen oma tietoisuus ongelmasta kasvaa ja vanhempi alkaa etsiä vaihtoehtoisia teitä, joilla avata lapselle ovet kirjojen maailmaan. Miten opettaa lasta, jolle kirjaimet menevät uudelleen ja uudelleen sotkuun? Miten auttaa tavaamaan tekstiä niin, että siitä syntyy järjellisiä sanoja? Millä osoittaa, että jos sana ei kuulosta järkevältä, niin todennäköisesti se on luettu väärin? Ja ennen kaikkea, miten säilyttää tämän kaiken keskellä lapsen itsetunto vahvana?

 

Aivan tuntematon lukihäiriö ei ole itsellenikään, kärsin lapsena samasta vaivasta, tosin lievempänä versiona. Onnekseni sain loistavan tukiopettajan, joka jaksoi kärsivällisesti neuvoa ja korjata virheeni. Muistan silti elävästi ensimmäiset äidinkielentunnit Aapisen levätessä avoimena pulpetillani. Sivulla oli sanoja ja kuvia, joita käytiin tunnilla vuorotellen läpi. Toivoin koko sydämestäni, että sana Anni osuisi omalle kohdalleni, se oli ainoa jonka ymmärsin koko sivulta. Elämä ei kuitenkaan mene toiveiden mukaan ja niinpä vuoroni osui kohtaan, jossa olivat kirjaimet A-VAIN ja vieressä kuva. Muistan kuinka paniikki nousi sisälläni ja yritin vain sanoa, etten osaa. Opettaja ei antanut periksi vaan sanoi, että katso sitä kuvaa siinä vieressä. Mutta avaimen kuva saattaa lapsen silmissä olla jotain aivan muuta, ehdotin lukkoa, ovea, kellaria ja kaikkea mahdollista, luokka takanani hihitti aina vain yltyen. Lopulta keksin, mikä sana oli kyseessä, mutta tämä tilanne loi pohjan, joka oli varsin pitkään mukana elämässäni. Kolmannella luokalla piti lukea ääneen, oli minun vuoroni ja opettaja lähti luokasta kehottaen minua lukemaan sen ajan ääneen. Hän oli kenties pois vain viisi minuuttia, mutta aika tuntui ikuisuudelta ja hikoilin koko sen ajan voita ja änkytin tekstiä eteenpäin. Olin kuitenkin oppinut tähän mennessä jo lukemaan ja kotona kulutin kirjoja sellaisella tahdille, että tuskin sekään aivan tervettä oli.

 

Kirjoittaminen ei ollut sen helpompaa. Ensimmäisen ja toisen luokan välisenä kesänä minulla oli tylsää ja isä kehotti kirjoittamaan aineen siitä, mitä olen kesällä tehnyt, teksti kuului näin: ”Kenkua koko kesä”, toisella luokalla kirjoitin aineen: ”Voi, voi, voi suli voi, voi, voi, voi suli.” Kolmannella luokalla piti kirjoittaa elämäkerta, se kuului suunnilleen näin: ”Olen syntynyt helmikuussa 1979. Asun nyt Hartolassa. En ole vielä kuollut.” Yllättäen nämä aineet eivät olleet suuria menestyksiä. Muutamaa vuotta myöhemmin teksti sujui jo helpommin ja kirjoitin aineen otsikolla ”Kanojen kauneuskilpailut”, jossa jollakin lapsen tasolla kritisoin missikisoja edes itse ymmärtämättä, mitä olen tekemässä. Näitä tekstejä on seurannut aikamoinen määrä kirjoitusta. Ja niin siinä lopulta kävi, että tänä päivänä ansaitsen elantoni lukemalla ja kirjoittamalla, kaikki on siis mahdollista. Muistaisin joskus lukeneeni kirjailija Leena Parkkisen haastattelun, jossa hän kertoi että lukihäiriö oli yksi syy siihen, miksi hänestä tuli kirjailija. Häiriö saattaa siis toimia myös kannustimena.

 

Joulun alla vihdoin todettiin, ettei lapsi näe kunnolla ja hän sai lasit. Niihin on upotettu sellainen määrä psyykkisiä ominaisuuksia, että koko suhtautuminen tekstiin ja muuhun maailmaan muuttui. Mutta oikeasti, kirjaimet eivät edelleenkään aukea hänelle sen paremmin kuin aiemminkaan, mutta nyt hän uskoo itseensä. Viimeisen vuoden olemme lukeneet jotain yhdessä ääneen lähes päivittäin. Ensin olin sitä mieltä, että on aivan sama mitä luemme, kunhan luemme. Sittemmin tuo ajatus on muuttunut. Päätin määrän sijaan panostaa laatuun, joka saattaisi jopa toimia kannustimena kivisellä tiellä. Olemme tämän kuun aikana kahlanneet Kolmea muskettisoturia 80 sivua ja se on aikamoinen määrä, kun kyseessä on vakava lukihäiriö. Kuitenkin itsetunto lukemisen suhteen kasvaa vähitellen, saattaa olla iltoja jolloin lapsi jaksaa lukea kokonaisen sivun yhteen menoon ennen kuin luovuttaa lukuvuoron minulle. Vanhemman tehtäväksi jää korjata lukuvirheet ja sekin on tehtävä hienotunteisesti, jottei innostus lopahda.

 

Syy miksi päätin kirjoittaa tästä aiheesta on sangen yksinkertainen, mutta monitahoinen. Lukutaito ei ole itsestäänselvyys, mutta sen merkitys nykyihmiselle on suunnaton. Tarinoita ei enää kerrota leirinuotiolla, vaan ne täytyy osata nauttia kansien välistä. Kysymys kuuluukin, miten me lukijat voisimme auttaa niitä, joilla on halua meidän intohimoamme kohtaan, mutta vain rajallisesti kykyä siihen?

torstai, 12. huhtikuu 2012

Poliittisesti epäkorrekti

Varoitan: seuraava teksti tulee sisältämään sangen vähän nitinää.

On olemassa kirjoja joihin on tartuttava aina uudelleen ja sitten on kirjoja, joita on joskus lukenut uudelleen ja uudelleen ja sitten koko teos on unohtunut. Jani Saxellin Minä, Lotta ja Päivikki, kuuluvat minun elämässäni näihin teoksiin.



Teos on aikalaiskuvaus 2000-luvun alun vasemmistotohinoista Suomessa ja kattaa myös Prahan ja Göteborgin mielenosoitukset.

Ilmestymisensä aikaan 2003 kirja sai kritiikkiä siitä, että Saxellin katsottiin kostavan sen avulla ihmisille, joiden hän koki olleen poikkiteloin urallaan. 
Toki kirja viliseekin tunnistettavia henkilöitä, joista osaan kirjailijan kritiikki osuu aika voimalla.

Itse pidin aikoinaan kirjan saamaa kritiikkiä ylimitoitettuna, joskin asenteeseeni saattoi olla useita syitä. Olin vain vuotta aiemmin hypännyt itse vasemmistopyörästä ulos ja muuttunut aktivistista äidiksi. Minä, Lotta ja Päivikki toimi tilanteessa sekä lohdukkeena, että pienenä ikkunana todellisuuteen, jossa olisin mahdollisesti halunnut vielä meuhtoa mukana.

Nyt luettuna kirja on mielenkiintoinen kuvaus ja katsaus yhteen totuuteen siitä, mitä kymmenen vuotta sitten oli käynnissä. Teoksen saama kritiikki on näin taakse katsoen helppo ymmärtää, vaikkakaan en edelleenkään sitä täysin allekirjoita. Nostalgian aaltojen heiluttelemana Minä, Lotta ja Päivikki nostaa aikansa opiskelijapoliittiset teemat tapetille ja keinuttelee lukijaa kohti raaistuvia mielenosoituksia.

Kirjan päähenkilö Tuukka Salminen vaikuttaa niin opiskelijapoliitikkona, toimittajana kuin kirjailijan uraa hamuilevana nuorena. Siinä sivussa hän pyörittää kahta naista ja rikkoo itseään lähes joka saralla. Takaiskujen voimaa vaimennetaan alkoholilla ja kierre vain kiihtyy – kunnes sen on lähes pakko katketa.

Kirjassa kulkee päälletysten kaksi tarinaa, toinen kertoo Tuukan lapsuudesta ja nuoruudesta kodin, koulun ja kaveripiirin kautta ja toinen pysyy kiinni kirjoittamisajankohdan kuohunnassa. Yhdessä nämä luovat sangen pitävän kokonaisuuden, jonka lukeminen on mielekästä.

Ei Minä, Lotta ja Päivikki toki mikään mestariteos ole, mutta se on monin tavoin hieno kirja. Olen aina pitänyt Saxellin tavasta kirjoittaa, tässäkin teoksessa kieli on kaunista ja eteenpäin menevää, tarina kulkee, eikä juuri jää jumittamaan ja onhan aihe sangen mielenkiintoinen. Jos joku asia pistää pienen nitinävaihteen päälle, on se teoksen valtaisa alkoholilla lotraaminen, mutta jos aivan rehellisesti katsoo taaksepäin huomaa, ettei se kovin kaukana totuudesta kulje.

Ainakin itselläni Minä, Lotta ja Päivikki palasi takasin luettavien listalle ja jos sisuksissa lymyää pienimpiäkään vasemmistosympatioita tarjoaa kirja lukijalleen taatusti jotain.

Jani Saxell: Minä, Lotta ja Päivikki. WSOY 2003. 311sivua.