Verkaa, sarjaa ja nauloja -blogi lakkaa olemasta kuukauden päästä ja siirryn ainakin toistaiseksi tällä foorumille. Tämä ensimmäinen kirjoitus on repostauksen ylistysvirsi (pakanallinen sellainen), sillä harrastan nyt hieman vanhan itseni kopiointia. Täten kuitenkin viimeisetkin teistä pääsevät kärryn päälle.

10.11.2011

Aloittelen tämän päivän lempiällistelystäni, nimittäin kirjatrailereista. Moniko tiesi moisia olevan? Itse eksyin syvälle niiden maailmaan, kun malttamattomuuteni kirjojen suhteen nousi siihen pisteeseen, etten todellakaan jaksa odottaa suomennoksia – etenkin kun niitä ei edes välttämättä tule.  Ilman sen kummepaa löpinää, tässä, tässä ja tässä muutama esimerkki.

Lähinnä olen miettinyt kuka näitä oikeasti katselee? Siis minä tottakai, mutta tuolla oikeassa elämässä, kuka? Ja monenko ostopäätökseen oikeasti vaikuttaa jokin tällainen traileri? “Hienosti pölisee sulat, pakko saada.” “Siinä ulvoo susi, mä oon aina halunnu ulvovan kirjan.” “Onpas tässä kirjassa hyvännäköinen sankari, on kyllä pakko lukee.” Kyllä tällaiset ajatukset varmasti ajavat ihmisiä kirjakauppojen tai ainakin verkkokirjakauppojen liepeille… Eikä se vielä mitään, että joku näitä katselee, mutta kuka tekee kirjatrailereita? Kustantamot mahdollisesti tai ehkä kirjailijan lähipiiri. Jotenkin on vain vaikea kuvitella, että kirjan luettuaan tulisi sellainen olo, että tästä mää haluun tehdä trailerin – siinä ois niinku metsää ja outoa musiikkia ja sitten vesiputous ja joo vielä joku elukka – toi kirja kertoo hanhista, niin määpä pistän siihen jonkun linnun. Hanhen vaikka. Ehkä tämä vain on jotain, mikä täytyy ymmärtää näin e-kirjojen aikakaudella luonnolliseksi jatkumoksi, mutta minun aivooni ei vain uppoa. Lienee kuitenkin huomautettava, että kirjojen kansista nautin usein suurestikin – ehkä olen vain ajastani jälkeen jäänyt.

15.11.2011

Rakastan lukea erilaisia ulkopuolisuuden kuvauksia, kai niihin on vain helpompi samaistua kuin moniin muihin juttuihin. Tällaisissa teoksissa kuitenkin on usein pääosassa joku paha poika, joka ei sitten olekaan niin paha, mutta on kuitenkin. Ja mikä on pahan, karskin, synkän tai muuten vain emotionaalisesti pahoinpidellyn pojan nimi?

Damon, Damen, Damien, Dimon… Valitkaa itse. Eikä yhtään häiritse päätäni tämä varsin näkymätön alleviivaus, että tässä näitä demonipoikia nyt sitten on, ai että ovatkin pahoja. Ei sinänsä kyllä yksi Damon pääsee suosikkihahmojeni listalle, mutta silti onko pakko? Tämän vuoksi ei tainnut olla suurikaan ihme, kuinka syvää sympatiaa koin Raphael-nimisen pahiksen kohdalla. Toisaalta olisiko yhtä alleviivaa käyttää enkelinimiä ja pitäisikö päätellä kirjailijan olevan ylimielinen?

Aloinkin juuri pohtimaan, mikä nimi olisi tarpeeksi neutraali käytettäväksi puolipahoillepojille. Ne enkelithän ovat ryöstäneet julmetun määrän nimiä. Mutta ehkä nimet Ken, Alan ja Percy voisivat olla lähellä sitä, tosin en tiedä haluaisinko lukea tarinaa tuon nimisistä tyypeistä…

Ehkä on parasta vain sukeltaa tuonne kirjaan, jossa pahis on David. Niinpä, sitä minäkin kysyin.

Missä Goljat luuraa?

7.12.2011

 

Oli tarkoitus ratkuttaa, niistä kirjasarjojen kakkososista. Luen vuosittain valtavat määrät nuortenkirjoja tai vähemmän nätisti sanottuna teinisarjoja, ja niiden kaavat ovat käyneet harmillisen tutuiksi. Tietysti täytyy todeta, että ilahduttavia poikkeuksiakin on. Sellaisina monin tavoin hyvinä sarjoina toimivat muun muassa Maggie Stiefvaterin ihmissusisaaga ja ehkäpä Rachel Cainen The Morganville Vampires -sarja…

Mutta siis tytöille suunnattu fantasia, tottakai sinne tarvitaan vähän romantiikkaakin sekaan, joskus vähän suurempikin luraus ja juuri sen ympärillehän tarinat pitkälti rakentuvat, eikä minulla oli sinällään mitään moista vastaan. Mutta.

Ensimmäisessä osassa kaikinpuolin täydelliseksi pariksi osoittautuneet päähenkilöt ovat päätyneet yhteen suunnattomien vaikeuksien kautta. Yksi syy vaikeuksille on totta kai, että he ovat eri lajia: enkeli, keiju, vampyyri, ihmissusi, haamu, jonkin muu henkimaailman olento (valitse mieleisesi). Eikä sillä ihmiselläkään helppoa ole. Vanhemmat ovat kuolleet tai eronneet, älyä riittää, mutta ystäviä ei oikein ole, mutta eipä hätään onhan hän sentään aivan tolkuttoman kaunis! Ja ikäänkuin bonarina, ihmisella usein on vieläpä jokin hauska kyky, kuten tulevaisuuteen näkeminen, ajatusten lukeminen tai sitten ne ovat vain hyviä tappamaan enkeleitä.

Ehkäpä niissä ensimmäisissäkin osissa on jotain ärsyttävää…

Mutta se toisten osien ihanuus. Tämä täydellinen pari erotetaan ja sekaan isketään vielä yksi olento lisää. Ja sitten kärvistellään, koko kirjan pääasiallisen ytimen perustuessa siihen, että mites me nyt saataskaan nää taas takasin yhteen? Huh,huh, tässäpä meillä onkin suunnaton ongelma! Ja viimeisillä sivuilla voidaan yllättyä kaikki yhteen ääneen, kun Edward ja Bella, Willow ja Alex, Patch ja Nora, Ever ja Damen, Luce ja Daniel, Se ja Se Toinen saavat toisensa (taas kerran). Kolmannessa osassa, sitten voidaan taas vähän pureutua tarinaankin, onhan ne pahimmat esteet ylitetty. Vai onko? Hitsikkä, ihan kamalaa epävarmuutta ja arpomista edessä.

Ja kyllä tässä nitisen ja silti ihan taatusti jatkan noidenkin kirjojen/sarjojen lukemista. Ihan vaan sitä kyselen, että onko pakko kirjoittaa, niitä kirjoja samaan muottiin? Tai jos vaikka yllätettäs sitten viimesillä sivuilla, ähäskutti – ei ne nyt palaakaan yhteen ja seuraavassa osassa grillataan hylkiöt! Ehkä se on vain liikaa vaadittu. Vaikenen ja menen lukemaan jotain ärsyttävää.

30.12.2011

Viime vuoden lopulla järkytyin, kun huomasin kuinka harva ystävistäni on oikeasti lukenut Oscar Wildea. Luulin sen kuuluvan yleissivistykseen, mutta ei se kaiketi sitten kuulunutkaan. Itse olen kyseiseen kirjailijaan retkahtanut teini-iässä ja aloittanut hotkimisen 17vuotiaana. Kiristin siis vuosi sitten ystäviltäni lupauksia, että tämän vuoden aikana Wildea on luettava, edes vähän. Lopputuloksena kuuliaisimmat ystäväni koettavat tankata Dorian Grayn muotokuvaa vuorokaudessa tai anelevat lisäaikaa, muutama on tainnut vaihtaa puhelinnumeroa? Jalomielisyyteni puuskassa (kyllä se ohi menee) tarjoan kevyttä ratkaisua (en elokuvia) pikaisesti Wilden maailmaan pääseen tästä. Kokeilkaa edes, tiedä vaikka natsaisi. Ei tarvitse opetella sitaatteja ulkoa, eikä käydä Suuria Kirjallisia Keskusteluja, mutta ne tarinat – ne ovat niin meitä ihmisiä, ennen ja nyt.

“Aina kun kannibaalit ovat nälkäänkuolemisen partaalla Taivas äärettömässä armollisuudessaan antaa heille kiltin, pullean lähetyssaarnaajan.” -Oscar Wilde

------

Ja tästä lähtien lupaan siis vain uutta sisältöä. Samalla haluan osoittaa vilpitöntä kunnioitusta, niille henkilöille jotka viettivät vuoden vaihteensa Oscarin kanssa - saatte tänä vuonna monta asiaa anteeksi!